Marjanpoimureita joka lähtöön

Piipahdin lapsuudenkodin ullakolla palauttamassa mieleeni välineitä, joilla olen aikoinaan aloittanut marjanpoiminnan. Muovisia poimureita löytyi muutama kappale, mutta onneksi tallessa oli vielä vanhempaakin kalustoa.

Yksi löydöistä oli ukkini tekemä poimuri. Siinä oli menty suunnittelussa käytännöllisyys, ei ulkonäkö edellä. Ukkikin oli valinnut puun yhdeksi poimurin materiaaliksi, joten ei kai tässä ihan hakoteillä olla: puu on ollut ennen ja on myös nykyään kestävä ja ennen kaikkea miellyttävä käteen. Tästä poimurista voi sanoa, että ennen on tehty tarvekaluja niistä materiaaleista, joita on ollut saatavilla. Silti en epäile, etteikö tälläkin marjanpoimurilla kerättyjä marjasaaliita olisi kannettu kotiin paidanselkä märkänä.  

Ullakolta löytyi myös monille iäkkäämmille poimijoille tuttu, hämeenlinnalaisen H. Sääjärven Lintu-poimuri. Tätä työkalua oli jonkin verran korjattu, mutta se oli edelleen valmiina marjametsään. Vuosikymmeniä vanhat metallikoppaiset poimurit pitävät pintansa aikaa ja käyttöä vastaan. 

Lintu-poimurin nimeä etsiessäni löysin poimureista varsin kiinnostavaa tietoa sisältävän Johanna Viitaharjun blogin. 

Perusteellinen poimurikatsaus sisälsi tuttujen poimurimallien ohella myös kokonaan uutta tietoa marjanpoimintaan kehitetyistä malleista, joita Viitaharju oli kaivellut patenttitietokannoista. Niistä käy selville, että poimureita on kehitetty Pohjoismaiden ohella myös Pohjois-Amerikassa. 

Erilaisten poimureiden suunnittelussa näyttää haetun aina sopivaa yhdistelmää piikkien pituudessa, kopan mallissa ja kahvan muotoilussa. Yksi on leveä, toinen pitkä, kolmannessa on “ritiläpohja”, neljäs on päältä avoin ja niin edelleen. On hyvä asia, että erilaisia malleja on useita, ovathan poimijatkin varsin eri puuste veistettyjä. Tärkeintä on, että jokaiselle löytyy omaan kouraan sopiva poimuri, jolla on mukava lähteä marjastamaan.